Erityisopettajan arkea
Jutun kirjoittanut erityisluokanopettaja
Olen aina halunnut opettajaksi, mutta kiinnostukseni erityispedagogiikkaan heräsi vasta yläasteella kun teimme yhteistyöprojektin erityiskoulun oppilaiden kanssa. Kypsyttelin ajatusta lukion ajan, tein lapsenvahtikeikkaa erityislasten perheissä ja lopulta päädyin hakemaan erityisopettajien koulutusohjelmaan yliopistoon ja tulin valituksi. Olin opiskeluvuosien aikana töissä kesäisin erityislasten kesäleireillä avustajana. Tämän työkokemuksen innoittamana päädyin hakemaan erityisluokanopettajan pestiä kehitysvammaisten lasten opetuksesta, sain paikan, ja sillä tiellä olen edelleen ja rakastan työtäni! Kaikilla on joku käsitys opettamisesta, mutta ihmiset ei aina ymmärrä, että se varsinainen opetustyö on vain yksi osa mun toimenkuvaa. Mun työ on erittäin paljon yhteistyötä eri tahojen parissa: oman luokan ohjaajien, terapeuttien, huoltajien, sosiaalitoimen ja muiden opettajien kanssa.
Mun tärkein työpari on itseasiassa just koulunkäynninohjaajat, joiden ammattitaidon ansiosta saadaan luotua yhdessä koulupäivistä sellaisia, että kaikki pääsee oppimaan ja osallistumaan omalla tavallaan. Erityisluokanopettajana mun tehtävä on valmistaa opetusmateriaaleja ja suunnitella/etsiä tehtäviä jokaiselle oppilaalle huomioiden tämän taitotason ja yksilölliset tavoitteet. Sen lisäksi työhön kuuluu tietysti myös "toimistotyöt", eli mm. wilma-asiat, oppimissuunnitelmien tekeminen ja päivittäminen, arviointi ja muut asiakirjat. Mutta se itse opetustyö oppilaiden parissa on niin paljon enemmän kuin pelkkää asiasisältöjen tankuttamista: se on tsemppaamista, syliä kun tarvii, nenän niistämistä, vetoketjun opettelua ja ilojen ja surujen jakamista, ympäröivän maailman avartamista.
Toki myös raivarit, lyömiset, potkimiset ja puremiset kuuluu välillä kuvaan, mutta ne on mulle pieni paha verrattuna kaikkeen siihen hyvään, mitä tämä työ muuten on. Mun tavallinen työpäivä alkaa klo 7, jolloin laitan luokan ja oppilaiden tehtävät järjestykseen päivää varten ja tarkistan sähköpostin ja wilman. Oppilaat tulevat 8 ja koulupäivä päättyy 12-13 maissa. Tämän jälkeen teen suunnittelutyötä, paperihommia, palaveeraan tai valmistan oppimateriaaleja noin klo 16 asti. Opettajan työllä tuntuu olevan nykyään tosi negatiivinen kaiku, ja totta kai itsekin koen usein uupumusta ja riittämättömyyden tunteita. Parasta on kuitenkin se, kun näkee oppilaan onnistuvan ja kehittyvän.
On niin hienoa olla todistamassa hetkiä kun pitkä harjoittelu tuottaa tulosta: kun syksyllä vielä puhumaton oppilas osaakin kevättalvella jo kertoa omista haluista ja tarpeista kuvia käyttäen. Kun oppilas kävelee kuukausien harjoittelun jälkeen portaat alas itse ja kaatumatta. Kun parin vuoden joka aamuisten raivareiden sijaan oppilas alkaakin lopulta tulla kouluun hymyssä suin ja huutaa jo käytävältä "Ope! Mä koulussa!". Jokainen päivä on todellakin erilainen niin hyvässä kuin pahassakin, mutta olen oppinut, että pitkällä pinnalla, hyvällä huumorilla ja luovuudella pääsee tässä työssä melko pitkälle.
